Tässä tekstissä käsitellään MIDIä yleisellä tasolla, siltä varalta että se ei ole kaikille ihan tuttua.
MIDIn voisi lyhyesti määritellä vaikka niin, että se on tiedonsiirtostandardi, tai kieli, jonka avulla laitteet ymmärtävät toisiaan. MIDI-laitteita on hyvinkin erilaisia, tyypillisimmät ovat sähköpianoja ja muita syntetisoija, joissa on äänilähde itsessään - niistä saa siis MIDIn lisäksi ulos myös ääntä, tai MIDI-kiippari eli koskettimisto, joka ei itsessään ääntele, vaan on tarkoitettu pelkästään MIDI-viestien lähettämiseen.
Tietokoneen saa ymmärtämään MIDIä esimerkiksi niin että asentaa siihen äänikortin jossa on MIDI-pistokkeet, toisaalta nykyiset MIDI-ohjaimet saa lähes poikkeuksetta kiinni suoraan tietokoneen USB-väylään, erilliset MIDI-piuhat ja MIDI-pistokkeet alkavat olla uusissa laitteissa harvinaisia.
MIDI-ohjain eli "kontrolleri", englanniksi MIDI controller, joka usein muistuttaa pianokoskettimistoa, voidaan kytkeä tavalla tai toisella kiinni tietokoneeseen, jolloin siihen asennettu sekvensseri- tai nuotinnusohjelma pystyy vastaanottamaan MIDI-tietoa. Tämä MIDI-tieto toimii esim. niin että jos kiipparin kosketin painetaan pohjaan, lähtee MIDI-piuhaa pitkin viesti, jonka sisältö on suunnilleen "mikä sävel, millä kanavalla, ja kuinka voimakkaasti kosketinta painettiin". Tätä varten jokaiselle MIDI-koskettimiston koskettimelle on annettu oma numeronsa; esim. 1-viivainen c on numero 60, ja siitä ylöspäin cis on numero 61 jne. MIDIssä ei kuitenkaan erotella enharmonisia säveliä, ts. MIDI-viestin perusteella ei vielä pysty sanomaan onko joku sävel cis vai des. Näin ollen MIDI ei ole nuottien siirtämisessä paras mahdollinen ratkaisu, sillä nuotinnusohjelman pitää päätellä itse MIDI-piuhaa pitkin saapuvien nuottien enharmonia.
MIDI kehiteltiin 1980-luvun alkupuolella. Sen aikaiset syntetisoijafirmat Sequential Circuits, Roland, Korg, Yamaha ja Kawai päättivät vuonna 1982, että jotain pitäisi tehdä, jotta syntetisoijat ymmärtäisivät paremmin toisiaan. MIDIn pääsuunnittelija oli kalifornialaisen Sequential Circuitsin perustanut Dave Smith. Ensimmäinen virallinen standardi julkaistiin seuraavana vuonna, 1983. Alunperin MIDIä käytettiinkin siihen, että eri valmistajien syntetisoijien soundeja voitiin kerrostaa: kun yhdistettiin kaksi tai useampi syntetisoija MIDI-piuhalla toisiinsa, voitiin soittaa yhdellä kiipparilla ja saada ääni ulos kaikista. Kun tietokoneet vähän nopeutuivat, huomattiin, että MIDI ja tietokone sopivat yhteen mainiosti. Niille alettiin kehitellä MIDI-yhteensopivia äänikortteja ja sekvensseri- ja nuotinnusohjelmia. Atari ST:ssä (1985) oli MIDI-portit vakiona, ja siitä tulikin erittäin suosittu muusikkopiireissä.
Yleisin MIDI-tiedon syöttöväline on edelleen ihan tavallinen kiippari, mutta nykyään on saatavana jos jonkinlaista härveliä, joilla voi tuottaa MIDIä: kitaroita, puhaltimia, harmonikkoja, rumpuja, lyömäsoitinpadeja, liukusäätimiä, puhumattakaan kaikenlaisista tee-se-itse-härpäkkeistä.
MIDI-standardissa on 16 kanavaa, joista jokaisella voi olla eri soundi. Alunperin soundien paikkoja ei määritelty, mikä johti siihen, että yhden valmistajan piano saattoi olla toisen valmistajan nokkahuilu ja kolmannen marimba. Kun tähän ongelmaan kyllästyttiin, julkaistiin vuonna 1991 General MIDI -standardi, joka määritteli numerot 128 soundille. Ne on jaoteltu soitinryhmittäin. Esim. pianon sukuisille instrumenteille on varattu numerot ykkösestä kahdeksikkoon, mm. flyygeli on numerolla yksi, sähköpianot 5–6, cembalo on numero 7. Kitarat on määrätty numeroille 25–32 ja bassot 33–40 jne. General MIDI-standardi (GM) määräsi myös lyömäsoittimet aina kanavalle 10, kuin myös lyömäsoitinten paikat: Bassorummulle on varattu MIDI-numero 36, joka on suuren oktaavialan C. Virveli on 38, jne. Eri syntetisoijavalmistajien näkemys esim. kelvollisesta flyygelisoundista on tietenkin aika erilainen, mutta tämä oli loppujenlopuksi pieni pulma verrattuna siihen, että patarumpu kuulostaisi piccolohuilulta. Vaikka MIDI-standardi on edelleen olemassa ja varsinkin MIDI elää ja voi erittäinkin hyvin, näillä General MIDI-soitinten numeroilla ei ole enää kovin suurta merkitystä; nykyään sekvensseriohjelman jokaiselle raidalle voi halutessaan määritellä ns. multitimbraalin MIDI-virtuaalisoittimen, joka osaa soittaa 16 eri soundilla. Kun näitä raitoja voi esim. Reaperissa olla niin paljon kuin koneessa tehoa riittää, on yhtäaikaisten MIDI-soundien määrä käytännössä riittävä mihin tahansa projektiin.
MIDI-standardiin sisältyy myös MIDI-tiedostot, joita käytetään edelleen ahkerasti monenlaisissa paikoissa: esim. nuotinnusohjelmasta saa ulos MIDI-tiedoston, jonka sitten voi tuoda sekvensseriohjelmaan. Siellä voi muokata soundeja, muuttaa tempoa, äänittää oikeita soittimia tai laulua MIDI-raitojen seuraksi, jolloin voi yhdistää hyvät puolet MIDIstä ja audiosta. Tavallista onkin, että MIDI- ja audioraidat viihtyvät hyvin toistensa seurassa sekvensseriohjelmassa. Olen itse tehnyt usein niin, että jos oikeaa soittajaa ei ole saatavilla, korvaan sen MIDI-soundilla. Kannattaa ottaa huomioon, että nuotinnusohjelma lisää mielellään siitä tallennettavaan MIDI-tiedostoon ylimääräisiä panorointi- ja voimakkuusviestejä. Nämä CC-viestit (continuous controller) eivät ole oikein toivottuja sekvensseriohjelmassa, koska ne sotkevat Reaperin omia panorointi- ja voimakkuusmäärittelyjä. CC-viestit kannattaakin ottaa pois jos tuo MIDIä nuotinnusohjelmasta.
MIDI toimii myös toiseen suuntaan: sekvensseristä voi tallentaa MIDI-tiedoston ja avata sen nuotinnusohjelmassa. Tulos ei välttämättä ole ihan tarkka, koska MIDI ei ota kantaa esim. enharmonisiin säveliin tai nuottiavaimiin. Pienellä editoinnilla saa kuitenkin useimmiten hyvää jälkeä myös näin päin, siis sekvensseristä nuottiviivastolle.
MIDI-viestejä voi siirtää – laitteesta riippuen – yhteen tai kahteen suuntaan: tavallisissa MIDI-kiippareissa on ainoastaan MIDI Out, jolloin sen ei ole tarkoituskaan vastaanottaa mitään, vaan pelkästään lähettää MIDI-viestejä. Sen sijaan esim. sähköpianossa on MIDI Out ja MIDI In: näin esim. tietokoneelta voi lähettää sähköpianolle soitettavaa, ja sähköpiano toistaa saapuvat MIDI-viestit omalla soundillaan. Joissakin laitteissa on myös MIDI Thru -pistokepesä, joka lähettää saapuvan MIDI-tiedon eteenpäin seuraavalle laitteelle. Nykyisissä USB-liitäntäisissä laitteissa MIDI liikkuu niin ikään molempiin suuntiin, ainakin jos laite on niin suunniteltu.
MIDI-viestejä on olemassa enemmänkin kuin "note on ja note off". Tässä ei käydä niitä läpi, mutta jos aihe kiinnostaa enemmän, niin esim. midi.org -sivustolta löytyy enemmän tietoa.
Kuten todettu, MIDI ei ole ääntä, vaan varsinainen ääni tehdään esim. tietokoneeseen asennetuilla softasynilla eli virtuaali-instrumenteilla, tietokoneohjelmilla, jotka vastaanottavat MIDIä ja tuottavat ääntä. Saksalainen Steinberg-niminen firma kehitteli virtuaalisoitin-standardinsa, ns. VSTi-plugarit, vuonna 1999. Steinberg luovutti standardin aikoinaan muidenkin käyttöön, ja se onkin yleistynyt vauhdilla. Sittemmin on kehitelty muitakin standardeja, uusimpana CLAP (CLever Audio Plugin). Se on MIT-lisenssin alainen, mikä antaa CLAP-soitinten kehittäjille oikeudet käyttää standardia sekä ilmais- että maksullisissa soittimissa. Soundien valmistamisesta on tullut suurehko teollisuuden ala, maailmalla on paljon monen kokoisia firmoja, jotka ovat erikoistuneet virtuaalisoitinten tekemiseen. Myös ilmais-soundeja on tarjolla jonkin verran, Windows-ympäristöön enemmän kuin Mac-koneisiin. Suurin osa sekvensseriohjelmista, mukaanlukien Reaper, tukee VSTi-standardia, mutta myös muunlaisia rajapintoja on olemassa; esim. Pro Toolsilla on ihan omat plugarinsa. Tietokoneiden edelleen nopeutuessa virtuaalisoittimista on tullut yhä parempia, joskin soitinlaitteitakin on edelleen tarjolla; mm. vanha soundivalmistaja Roland on tehnyt ja tekee edelleen hyvälaatuisia soundimoduuleja.
Reaper käsittelee VSTi-plugareita samalla tavoin kuin VST-plugareita; edelliset ovat siis syntetisoijia, jälkimmäiset erilaisia efektejä jotka muokkaavat ääntä. Tähän ryhmään kuuluvat mm. kaiut, viiveet, kompressorit, ekvalisaattorit, säröt ja vaikka mitkä vempaimet.
